Olipa kerran, jälleen kerran, kuinkas muutenkaan joulupukin tontut Folke ja Vihtori sekä Musti-koira Murina tutkimusmatkalla kotimaamme kylien liepeillä. Kyydissä oli myös Nukkumatti, jonka kanssa tontut olivat Menninkäisten Metsäkylässä nukuttaneet koko kylän lapset ihanasti unten maille unihiekalla, jota he olivat yhdessä hakeneet Höyhensaarilta.
Nukkumatti oli vielä kyydissä sen takia, että heillä oli nyt niin paljon unihiekkaa, että Nukkumatti ei moista määrää jaksaisi yksin kantaa. Folkelle ja Vihtorille hän ei voisi unihiekkaa jättää, sillä he olivat niin tottumattomia sen käyttöön ja saattaisivat nukuttaa vahingossa itsensä kesken kiireisen työpäivän.
Nukkumattia vaivasi yksi asia. Hänellä olisi juuri ollut treffit Höyhensaarilla Lyyli-keijun kanssa eikä hän keksinyt kuinka olisi nyt sinne äkkiä päässyt. Hän oli ihaillut Lyyli-keijua jo useita vuosia vierailtuaan Höyhensaarten Taikapölypuodissa, jossa Lyyli oli myymälänhoitajana.
Hei nyt minä keksin,mitä me teemme ylimääräiselle unihiekalle, sanoi Folke- tonttu.
No mitä, ihmettelivät Vihtori-tonttu ja Nukkumatti, niin, että Musti-koira Murinakin heräsi koiranunestaan, joka ei ole tunnetusti kovin syvää unta.
Folke sanoi, että apteekistahan saa ostaa kaikenlaisia unilääkkeitä, jotka eivät ole aina niin tehokkaita ja, joista voi tulla vaikka pää kipeäksi. Ymmärrän mitä tarkoitat, sanoi Nukkumatti. Eli me menisimme myymään ylimääräiset unihiekat Mennikäisten Metsäkylän apteekkiin. Hyvä idea, sanoi Nukkumatti. Asiassa on vain pari pulmaa. Ensinnäkin unihiekkaa ei voi ostaa ihmisten rahalla. Eikä kukaan lääkäri voi kirjoittaa unihiekkareseptiä.
Viuh,viuh....kuului yhtäkkiä jostakin. Sitten kaikki huomasivat, että Lyyli-keiju suhahti pienillä siivillään porovaljakon aisan päälle. Nukkumatti, meni vähän hämilleen, sillä Lyyli-keiju katsoi vihaisena Nukkumattiin ja sanoi, että vai, niin täällä sitä vain ajellaan tonttujen kanssa porovaljakolla, vaikka meillä oli treffit Höyhensaarilla.
Minä voin selittää sanoi Nukkumatti. Vain niin seli,seli, se pitääkin olla sitten hyvä selitys,sanoi Lyyly-keiju.
Sitten Nukkumatti kertoi koko pitkän tarinan unihiekkasäkistä, joka oli epähuomiossa vaihtunut Maija-tytön koulureppuun ja niin edespäin.
Folke ja Vihtori vakuuttivat, että juttu on sataprosenttisesti totta.
Vai niin, vastasi Lyyli-keiju, pakkohan se on sitten uskoa. Mutta minullapa on yksi idea, kuinka pääsisitte unihiekasta eroon, niin, että se loppuisi pian keskenkin.
Kerro,kerro, sanoivat kaikki.
No minähän liikenaisena ja Taikapölypuodinpitäjänä kekkasin heti, että Menninkäisten Metsäkylään voisi perustaa oman puodin, jossa myydään unihiekkaa ja muuta mukavan nukuttavaa kuten yömyssyjä, pyjamia,tossuja, unileluja j.n.e.
Sinä Nukkumatti voisit olla myymälänhoitaja ja minä Lyyli-keiju toimitusjohtaja, kun en ehtisi olla kokoaikaa täällä myymälässä, kun minulla on se Taikapölypuotikin hoidettavana.
Pienen palaverin jälkeen perustivat he Metsäkylän Unipuodin, johon osakkaiksi tulivat myös Folke- ja Vihtori-tonttu.
Aluksi heidän piti saada myymälän hyllyt täyteen tavaraa. He hakivat ensin Lyyli-tontun ohjeesta Höyhensaaren keskusvarastosta, unileluja,yömyssyjä, pyjamia j.n.e. Kun nämä tavarat olivat hyllyllä,piti heidän tyhjätä unihiekkasäkit pienempiin pussukoihin, joita oli monta sataa.
Pian myymälä oli valmis avattavaksi, mutta nyt oli jo niin myöhä ja tontut olivat saaneet muutenkin tahtomattaan nenäänsä unihiekan pölyä niin, että he nukahtivat työnsä ääreen ilman iltapesua ja pisua.
Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti