Iltasatu: Jekkukoiran Jekku ja karkkipäivä Karkkilassa

   Olipa kerran joulupukin vanhat ja uskolliset tontut Folke ja Vihtori sekä rotukoiransa Musti Murina matkalla jälleen porovaljakollaan kohti uusia seikkailuja. Viimeksi he vierailivat Nakkilan nakkibaarissa, jossa söivät vatsansa täyteen nauravista nakeista ja nakkikeitosta.
Musti Murina oli hakenut Folke tontulle Kokemäeltä cokea, salamavauhtia, koska sen syömissä makkaroissa oli mukana myös salamia.Salami on nimittäin niin voimakkaan makuista makkaraa, että se pistää vipinää kinttuihin.
Harmi vaan, että porot eivät syö lihaa eivätkä siis makkaraakaan. Välillä ne tonttujen mielestä menevät niin hitaasti, vaikka joskus pitäisi mennä salamavauhtia.

Pidemmittä puheitta, ennen seuraavaa määränpäätä pitäisi tonttujen tehdä tehtäviinsä kuuluvan tarkistuksen eli olivatko lapset tällä suunnalla kilttejä. Tonttujen sijainti on vielä jossain Nakkilan kirkon vaiheilla, mutta etenevät he nyt pikkuhiljaa toisaalle. Sivumennen sanottuna heidän täytyy ohittaa ainakin Kokemäki pikavauhtia, nimittäin, ettei Folke tulisi liian coke-juomariippuvaiseksi. Eihän hyvää limpparia eikä muutakaan makeaa saa nauttia joka päivä mahantäydeltä. Tällä kertaa Folke on ainakin juuri tehnyt lujan päätöksen, että nyt on korkki kiinni.
  No niin nyt tontut lähestyvät kylää nimeltä Musa. Se sijaitsee Suomen kuuluisimman jazz-kaupungin Porin liepeillä.
Musti-koira murahtaa heti innokkaana sillä se muistaa, että siellä asuu sen eräs koirakaverinsa Jekku. Se on mäyräkoira ja nimesä mukaisesti on myös kova tekemään jekkuja.

Hei mitäs nyt? Porovaljakko pysähtyy. Tontut ihmettelevät mikä on pysähdyksen syy. Sitten he näkevät keskellä tietä suuren karkkipussin. Korvatunturin porot tietävät, että se on kallisarvoinen pussi, joka on pudonnut joltakin eikä sen päällee saa ajaa. Kenellekköhän pussi kuuluu ja uskaltaisiko sieltä ottaa yhtään karkkia miettii Vihtori-tonttu. Minä käyn sen nyt ainakin hakemassa pois tieltä, ettei se joutuisi auton alle, tuumaa Folke- tonttu.

Folke lähestyy karkkipussia, mutta juuri, kun hän on saamassa sen käsiinsä, se alkaakin liikkua. Hetkinen, mikäs taikapussi tämä on tonttu pohtii. Nyt se liikkuu yhä kovempaa vauhtia. Nyt Musti-koira lähtee juoksemaan karkkipussin perään, kun huomaa, ettei Folke saa sitä millään kiinni. Pian Musti saa sen kiinni hampaillaan, mutta tuntee, että joku sitä yhä vetää. Viimein se huomaa langan, joka on kiinnitetty pussiin ja piilotettu lumen alle.
  Sitten Musti muistaa Jekku-koiran. Heillä oli pentuna myös tapana laittaa jotain tavaroita teille ja lenkkipoluille ja sitoa niihin lanka, joka peitettiin hiekan tai lumen alle. Sitten ne menivät pusikon taakse odottamaan, että joku löytäisi tavaran ja aina juuri, kun joku oli ottamassa karkkipussi käteensä, vetivät he langasta ja nauroivat makeasti koirannauruaan.
Nyt Musti päästi irti karkkipussista ja lähti seuraamaan sitä. Hetken kuluttua totuus paljastui ja Mustin arvaus oli oikea. Langan toisessa päässä hihitteli vanha tuttu Jekku-koira, jota Musti meni halaamaan.

Mutta mistä Jekku-koira oli saanut karkkipussin, eihän se ole mitään koiranruokaa?
Pian kuuluu lasten huutoja Jekku tse, Jekku tse,tse tuo jo se karkkipussi takaisin! Sitten Mustikin näkee lapset, nehän ovat sisarukset Oona ja Oliver,jotka leikkivät Jekku-koiransa kanssa ja tuntevat myös sen jekut. Vihdoin Jekku palauttaa karkkipussin lapsille.
Samalla Folke tuumaa. Voi vitsi, kun tekisi mieli maistaa myös karkkeja, mutta, kun sinä Vihtori olet sellainen karkkipoliisi, että et antaisi minun maistaa taas yhtään.
Sitten Vihtori avaa sanaisen arkkunsa. Tänään tehdään asiassa poikkeus. Muistin juuri, että nythän on valtakunnallinen karkkipäivä, jolloin koko kansa saa syödä koko päivän karkkeja, kunhan muistaa pestä hampaansa entistä paremmin.
Arvaatkin varmaan, mihin tontut lähtivät nyt ajelemaan porovaljakollaan? Tietenkin Karkkilaan.
Sen pituinen se.

Iltasatu: Nakkilan Nakkibaarissa

Olipa kerran joulupukin tontut Folke ja Vihtori ja vainukoira Musti Murina tutkimusmatkalla jossain koti- Suomen pitkospuilla ja teillä. Heidän reittinsä eivät yleensä noudattele aivan tiekarttaan piirrettyjä teitä. Eihän esim. porovaljakolla voisi oikein ajaa pitkin moottoritietä.
Kyllä siinä autoilijat hieraisisivat silmiääs jo siinä määrin, että taitaisi tulla jo yksi jos toinenkin kolari.
Toki tontut ajavat poroillaan maanteitä, mutta myös metsäteitä, pitkospuita yli soiden, kinttupolkuja yli kukkuloiden j.n.e.
Niin ja pystyypä tonttuvaljakolla tiukan paikan tullen lentämäänkin. Lentämistä kylläkin pyritään välttämään, syystä, että Vihtori-tonttu kärsii lentopelosta ja Folke-tontulla tahtoo mennä aina korvat lukkoon nousu- ja laskukiidossa.

Tontut ovat nyt juuri lähdössä Heinolasta nälkäisinä, sillä vain porot saivat heiniä syödäkseen, eikä näiltä leveysasteilta löytynyt tontuille sopivaa ruokapaikkaa. Vihtorilla on edelleen mielessä Nakkilan nakkikeitot ynnä muut sen sellaiset herkut eikä Folkekaan panisi pahakseen tässä vaiheessa, jos saisi vaikka nakkimunakkaan alle nenänsä punakkaan.
  Matkaa on edennyt jo jonkin aikaa, mutta meno tuntuu jostain syystä nyt hidastuvan. Edessä näyttää olevan ylämäki, joka ottaa porojen voimille. Vihdoin viimein ne saavat vedettyä valjakon tonttuineen suuren mäen päälle.
Tontut hieraisevat silmiään ja havaitsevat, että tämähän on Salpausselkä, jossa on hyppyrimäkikin. Valitettavasti nyt ei ole kevättalvi eikä kisojen aika. Minä olisin niin halunnut nähdä, kun Tauno Luiro luikauttaa pitkän voiton lentomäessä, sanoi Vihtori-tonttu. Folke sanoi, että ei kai se Tauno Luiro enää hyppää, eikä Veikko Kankkonenkaan ja Matti Nykänenkin taitaa vaan laskea laulellen vesiä, mutta Janne Ahonen jaksaa aina ja ketä niitä nyt onkaan.
  No niin se siitä, nyt meidän täytyy jatkaa matkaa. Nyt tulikin sitten alamäki ja kova vastatuuli, joka nostatti porovaljakon leijumaan ilmaan. Apua,apua, huusi lentopelkoinen Vihtori. En minä kuule mitään sanoi Folke, jolla menivät korvat lukkoon.
 
Hetken kuluttua Folken korvat aukesivat ja Vihtorikin uskalsi kurkistaa peiton alta maisemia. Maisemat olivat niin kauniita korkealta ilmasta, että Vihtori melkein unohti lentopelkonsa. Alla näkyi joku suuri järvi. Se on Päijänne tiesi Vihtori.
Hetken kuluttua näkyi joku suuri torni, aivan, kuin jättiläisen parsinneula. Se on Näsinneula, tiesi Folke. Aivan ja tuo suuri järvi on Näsijärvi. Kohta he lähestyvätkin jo Poria, jossa on myös lentokenttä, jonne on helppo laskeutua porovaljakolla.
Siitä onkin porojen lyhyt matka jolkotella kohti Nakkilaa.

Vihdoin nälkäiset tontut ja Musti-koira pääsivät perille Nakkilaan, jossa he suuntasivat heti Nakkibaariin.
Baarissa Mustin eteen heitettiin heti pari koiranmakkaraa,eikä mitään halpaa rakkimakkaraa, jotka se hotkaisi suuhunsa hetimiten.
Vihtori tutkailu ruokalistaa. Nakkikeitto, nakit ja muusi, nakkimunakas, selvä nakki j.n.e. Mitähän tässä tilaisi tuumasi Vihtori. Ainakin iso maito, sanoi Vihtori myyjätär Nella Nakkimaakarille.
Ai niin, muisti Folke. Minullahan on laktoosi- intolerimpsu enkä voi juoda maitoa. Yleensä juon nakkien kanssa vain kolajuomaa. Onpas ihmeellinen yhdistelmä sanoi Nella Nakkimaakari. No hätä ei ole tämän näköinen. Teillähän on vainukoira Musti.Laitetaan sen kaulaan pieni tynnyri, jolla hän hakee sinulle cokea, jos ilmaus sallitaan.Mistäs sitä saa sanoi Folke. Tästä aivan läheltä eli Cokemäeltä.
Eipä aikaakaan, kun Musti oli noutanut pienen tynnörillisen kolajuomaa Folkelle, joka tilasi heti itselleen nauravat nakit.
Niin olivat pian tontut ja Mustikoira Murina syöneet vatsansa täyteen ja painuivat he sitten nukkumaan porovaljakkoon vällyjen alle. Nukkuvat he siellä nyt onnellisina nakit silmillä, kuten sanonta kuuluu.
Sen pituinen se.

Iltasatu: Nukkumatin ja Lyyli-keijun treffit sekä Metsäkylän unipuoti

Iltasatu

Olipa kerran, jälleen kerran, kuinkas muutenkaan joulupukin tontut Folke ja Vihtori sekä Musti-koira Murina tutkimusmatkalla kotimaamme kylien liepeillä. Kyydissä oli myös Nukkumatti, jonka kanssa tontut olivat Menninkäisten Metsäkylässä nukuttaneet koko kylän lapset ihanasti unten maille unihiekalla, jota he olivat yhdessä hakeneet Höyhensaarilta.
  Nukkumatti oli vielä kyydissä sen takia, että heillä oli nyt niin paljon unihiekkaa, että Nukkumatti ei moista määrää jaksaisi yksin kantaa. Folkelle ja Vihtorille hän ei voisi unihiekkaa jättää, sillä he olivat niin tottumattomia sen käyttöön ja saattaisivat nukuttaa vahingossa itsensä kesken kiireisen työpäivän.

Nukkumattia vaivasi yksi asia. Hänellä olisi juuri ollut treffit Höyhensaarilla Lyyli-keijun kanssa eikä hän keksinyt kuinka olisi nyt sinne äkkiä päässyt. Hän oli ihaillut Lyyli-keijua jo useita vuosia vierailtuaan Höyhensaarten Taikapölypuodissa, jossa Lyyli oli myymälänhoitajana.
  Hei nyt minä keksin,mitä me teemme ylimääräiselle unihiekalle, sanoi Folke- tonttu.
No mitä, ihmettelivät Vihtori-tonttu ja Nukkumatti, niin, että Musti-koira Murinakin heräsi koiranunestaan, joka ei ole tunnetusti kovin syvää unta.
  Folke sanoi, että apteekistahan saa ostaa kaikenlaisia unilääkkeitä, jotka eivät ole aina niin tehokkaita ja, joista voi tulla vaikka pää kipeäksi. Ymmärrän mitä tarkoitat, sanoi Nukkumatti. Eli me menisimme myymään ylimääräiset unihiekat Mennikäisten Metsäkylän apteekkiin. Hyvä idea, sanoi Nukkumatti. Asiassa on vain pari pulmaa. Ensinnäkin unihiekkaa ei voi ostaa ihmisten rahalla. Eikä kukaan lääkäri voi kirjoittaa unihiekkareseptiä.
 
 Viuh,viuh....kuului yhtäkkiä jostakin. Sitten kaikki huomasivat, että Lyyli-keiju suhahti pienillä siivillään porovaljakon aisan päälle. Nukkumatti, meni vähän hämilleen, sillä Lyyli-keiju katsoi vihaisena Nukkumattiin ja sanoi, että vai, niin täällä sitä vain ajellaan tonttujen kanssa porovaljakolla, vaikka meillä oli treffit Höyhensaarilla.
Minä voin selittää sanoi Nukkumatti. Vain niin seli,seli, se pitääkin olla sitten hyvä selitys,sanoi Lyyly-keiju.
 Sitten Nukkumatti kertoi koko pitkän tarinan unihiekkasäkistä, joka oli epähuomiossa vaihtunut Maija-tytön koulureppuun ja niin edespäin.
Folke ja Vihtori vakuuttivat, että juttu on sataprosenttisesti totta.
  Vai niin, vastasi Lyyli-keiju, pakkohan se on sitten uskoa. Mutta minullapa on yksi idea, kuinka pääsisitte unihiekasta eroon, niin, että se loppuisi pian keskenkin.
Kerro,kerro, sanoivat kaikki.
  No minähän liikenaisena ja Taikapölypuodinpitäjänä kekkasin heti, että Menninkäisten Metsäkylään voisi perustaa oman puodin, jossa myydään unihiekkaa ja muuta mukavan nukuttavaa kuten yömyssyjä, pyjamia,tossuja, unileluja j.n.e.
Sinä Nukkumatti voisit olla myymälänhoitaja ja minä Lyyli-keiju toimitusjohtaja, kun en ehtisi olla kokoaikaa täällä myymälässä, kun minulla on se Taikapölypuotikin hoidettavana.

Pienen palaverin jälkeen perustivat he Metsäkylän Unipuodin, johon osakkaiksi tulivat myös Folke- ja Vihtori-tonttu.
Aluksi heidän piti saada myymälän hyllyt täyteen tavaraa. He hakivat ensin Lyyli-tontun ohjeesta Höyhensaaren keskusvarastosta, unileluja,yömyssyjä, pyjamia j.n.e. Kun nämä tavarat olivat hyllyllä,piti heidän tyhjätä unihiekkasäkit pienempiin pussukoihin, joita oli monta sataa.
Pian myymälä oli valmis avattavaksi, mutta nyt oli jo niin myöhä ja tontut olivat saaneet muutenkin tahtomattaan  nenäänsä unihiekan pölyä niin, että he nukahtivat työnsä ääreen ilman iltapesua ja pisua.
Sen pituinen se.

Iltasatu : Nukkumatin unihiekka lopussa

Unihiekka lopussa

Olipa taas kerran joulupukin vanhimmat tontut Folke ja Vihtori sekä koiransa Musti Murina matkalla porovaljakollaan kohti uusia tutkimattomia seutuja.
Ilta alkaa jo hämärtää ja kaukana, kaukana käkönen kukkuu ja kaikki kiltit pikkulapset jo nukkuu.
Tonttujen tehtävä onkin nyt ottaa selvää, että joko kaikki lapset ovat menneet kiltisti nukkumaan.
Jossain kaukana menninkäisten metsän siimeksessä tai oikeastaan metsän reunassa sijaitsee Menninkäisten metsäkylä, jossa asuu paljon lapsiperheitä.
Kylä on saanut nimensä siitä, että viereisessä metsässä tiedetään asuvan keijukaisia ja menninkäisiä, vaikka ihmiset eivät niitä näekään, paitsi joskus unissaan.
 
No niin hyvä vainukoira tai paremminkin unitutkija Musti Murina pantiin asialle jokaisen ikkunan alle kuulostelemaan, että joko lapset nukkuvat.
 Ensimmäinen ikkuna..murinaa, toinen ikkuna murinaa, kolmas ikkuna taas murinaa, neljäs ikkuna ja taas murinaa ja nyt Musti ja murahtaa kovempaa ja juoksee haukkuen takaisin tonttujen luo.
Kaikesta päätellen melkein kaikki lapset ovat valveilla eivätkä nuku, niinkuin lasten jo pitäisi. Kuinka asiasta voisi raportoida Korvatunturille ja joulupukille, kun tonttujen muistivihkoonkaan ei mahtuisi kaikkien lasten nimet?
He ajavat porovaljakkonsa metsän siimekseen, jossa voisivat miettiä ongelmallista tilannetta rauhassa.
  Kuinka ollakaan polulla tulee vastaan surullisen näköinen liftaaja.
Hei sehän näyttää olevan vanha tuttu lajitoverimme Nukkumatti, toteaa Vihtori.
Hei Nukkumatti tule kyytiin, mikä hätänä kysyy Folke.

Nukkumatti kertoo surullisena, että hänellä on unihiekka loppunut, sen takia melkein kaikki lapset ovat nyt valveilla.Unihiekkasäkki oli jäänyt vahingossa pikku-Maijan huoneeseen, kun Nukkumatti oli ottanut epähuomiossa Maijan koulurepun mukaansa pimeässä. Kun sitten Maija oli mennyt kouluun ja avannut reppunsa, joka oli tosiasiassa Nukkumatin unihiekkasäkki, oli Maija nukahtanut autuaasti.
Vierustoveri Matti oli myös nukahtanut. Seuraavassa pulpetissa ollut Liisa oli tullu katsomaan mitä ihmeellistä Maijan repussa oli ja hänkin nukahti heti. Sitten Santtukin kiinnostui repusta ja nukahti. Seuraavana Seppo, sitten Kaisa, Milla,Mikko, Ilona ja Akseli ja ketä heitä olikaan. Kaikki nukahtivat. Ei edes unilukkari luokan edessä saanut heitä hereille.
Sitten, kun lapset heräsivät, niin koulupäivä olikin loppu. Senpä takia nyt illalla ei lapsille tule tietenkään uni silmään, sanoi Nukkumatti.
Mikäs nyt neuvoksi kysyin Vihtoritonttu.
Minun pitäisi saada nyt ainakin säkillinen uutta unihiekkaa, että saisin vielä lapset nukkumaan, sanoi Nukkumatti.
Mistäs sitä unihiekkaa saa, kysyi Folke-tonttu.
Tietenkin höyhensaaren rantahietikosta, missään muualla ei ole aitoa unihiekkaa, vastasi Nukkumatti.
Eipä aikaakaan, kun he päättivät yksissä tuumin ajaa porovaljakolla höyhensaarille. Joulupukin porothan osaavat myös lentää ja muuntautua höyhenen kevyiksi.

 Höyhensaaret on salainen paikka, jonne ei yleensä pääse, kuin Nukkumatti, mutta poikkeustapauksessa sinne sai nyt mennä myös Folke ja Vihtori. He olivat nyt jo perillä ja lähtivät pikkulapioineen ja hiekkasäkkeineen tallustamaan pitkin höyhensaaren rantoja. Musti Murinan jäädessä vahtimaan porovaljakkoa.
Pian he palasivat täysinäisten unihiekkasäkkien kanssa ja Vihtori sanoi porovaljakolle,"nyt täyttä laukkaa kohti Menninkäisten Metsäkylää, sillä lapset pitää saada pian unten maille"
  Hetken kuluttua he saapuivat perille ja nyt, kun myös Folkella ja Vihtorilla oli säkillinen unihiekkaa,lähtivät he Nukkumatin avuksi nukuttamaan lapsia, sillä Nukkumatin voimat eivät olisi yksin riittäneet moiseen urakkaan.
 Yksi huiske vain kävi huiskin, haiskin ja viuhin vouhin, pitkin kylää, kun tontut ja Nukkumatti kävivät heittelemässä unihiekkaa lapsille.
Raskaan urakan jälkeen palasivat Folke, Vihtori ja Nukkumatti porovaljakon lämpimien vällyjen alle lepäämään ja nukahtivat myös itse saman tien.
Sen pituinen se.

Iltasatu: Joulutontut liikenteessä

 Joulutontut liikenteessä......

Heinolaan, Karkkilaan vai Nakkilan kirkon vaiheille....

Olipa kerrankin taas joulupukin tontut Folke ja Vihtori sekä Musti-koira matkalla suloisessa suomessamme porovaljakollaan.
  Taakse oli jäänyt jo Pupulan kylä, jossa kaikki lapset olivat olleet kilttejä, niin, että tonttujen ei tarvinnut merkitä muistilistaan yhtään tuhman lapsen nimeä, niin, että kaikille lapsille oli luvassa joululahjoja sitten, kun se aika koittaa. Mutta siihen oli vielä pitkä,pitkä aika.

Yksi tapaus jäi Pupulasta mieleen, nimittäin se Liisan kissanpennun katoaminen, mutta onneksi Musti- koira sen sitten löysi. Mitähän ne Liisa ja Riku muuten toivovat joululahjaksi, tuumasi Vihtori. Vaikea sanoa, kun lahjatoivehan on lähetetty Korvatunturille suoraan joulupukille. Liisa voi toivoa vaihteeksi jotain nukkea, kun hänellä on jo kissanpentu.Mutta mitähän Riku-poika mahtaa toivoa, miettivät tontut. Silloin Musti koira sanoo, että vuh,vuh. Aivan niin nyökkäävät tontut, Rikuhan voi toivoa koiranpentua tai ainakin leikkikoiraa.

Mutta nyt on aika tonttujen jo suunnitella seuraavaa kylää, jota he menisivät tutkimaan. Missä päin me nyt ollaan, kysyi Folke tonttu Vihtorilta. Hetkinen, kun katson kartalta. Me ollaan nyt siinä Nakkilan kirkon vaiheella, jos ymmärän oikein.
Siitä tulikin mieleeni, että tässä alkaa olla jo nälkä.
Eiköhän mennä Nakkilaan, niin saadaan syödä paljon nakkeja. Vuh,vuh, innostuu myös Musti-koira.Minä en ainakaan jaksa syödä pelkkiä nakkeja vatsaani täyteen. Minä tykkään nakkikastikkeesta tai nakkikeitosta, sanoo Folke-tonttu. No kyllähän sinä niitäkin saat siellä Nakkilassa, sanoo Vihtori. Kyllä, kyllä, sanoo Folke, mutta, kun minulla ei ole nyt suolaisen nälkä, pikemminkin makean nälkä.
Mihin sinä sitten haluaisit mennä, kysyy Vihtori. No Karkkilaan tietysti, vastaa Folke. Nyt tuli tontuille riita; Karkkilaan! Eipäs, kun Nakkilaan senkin karkkimaakari, sanoi Vihtori. Karkkilaanpas! Senkin nakkinenä, sanoi Folke.
Hiljaa senkin reikähammas! Sanoi puolestaan Vihtori. Vuh,vuh,vuh, haukkui sitten Musti ja Porotkin pysähtyivät ja katsoivat taakseen.
Sitten tontutkin ymmärsivät lopettaa. Aina eivät hekään jaksa olla kilttejä.
  Sitten he tekivät sellaisen ratkaisun, kun eivät osanneet päättää minne ajetaan, että annetaan porojen päättää.Eikä ohjata niitä Karkkilaan päin eikä Nakkilan kirkon vaiheillekaan.

 Oli iltapäivänokosten aika ja he painuivat lämpöisen lampaannahkapeiton alle nukkumaan. Tontuille oli suuri arvoitus missä he olivat sitten, kun heräisivät.
Vihtori nukahti heti ja näki unta, kuinka hän oli jossain nakkilalaisessa baarissa, jossa oli tarjolla läjäpäin nakkeja.
Pian Folkekin nukahti ja hän näki puolestaan unta, että oli karkkilalaisessa karkkikaupassa, jossa oli tarjolla kasapäin karkkeja.
  Pitkän tovin jälkeen, kun tontut heräsivät unestaan, ihmettelivät he sijaintiaan eli, että missä ollaan, mikä maa.
Porot olivat pysähtyneet ja söivät parasta aikaa heiniä. Heillä oli edessään iso heinäkasa. Tontut hieraisivat silmiään ja havaitsivat, että vieressä oli kunnantalo, jossa luki, että Heinola.
Niinpä, niin, kun porot saivat pitää päänsä, niin ne menivät tietenkin Heinolaan, koska heillä oli nälkä ja ne halusivat heiniä.
Sen pituinen se.

Iltasatu: Kadonnut kissanpentu

Kadonnut kissanpentu

Olipa taas kerran joulupukin uskolliset tontut Folke ja Vihtori matkalla jossain koti- Suomessa porovaljakolla, jota vetivät porot nimeltä Petteri ja Mutteri.
Tonttujen lisäksi kyydissä oli myöskin kauan kateissa ollut Folke-tontun Musti-koira. Se oli lähtenyt ajamaan takaa uhkaavalta näyttävää karhua ja jäänyt sille tielle.
   Folke oli luullut, että karhu olisi tehnyt Mustille jotakin kauheaa ja, ettei hän näkisi Mustia enää koskaan.
Mutta kävikin ilmi,että eläimet olivat ystävystyneet ja Musti oli asunut karhunpesässä kokonaisen vuoden.
Nyt se sai olla tonttujen kanssa porovaljakon kyydissä lämpimän peiton alla.
   Vähän matkan päästä he saapuivat lähelle erästä kylää, jossa asui paljon lapsia. Se merkitsi sitä ,että nyt ei saanut enää laiskotella, nimittäin tonttujenhan piti käydä kurkkaamassa ikkunoista, olivatko lapset kilttejä. Tämä kylä oli nimeltään Pupula. Koska täällä on nähty paljon jäniksiä ja pikkupupuja, koska kylässä oli porkkanaviljelmä ja puputhan pitävät porkkanoista.
 
    Nyt, kun tontuilla on mukana myös koira,ei heidän tarvitse käydä joka talon ikkunan takana, sillä Mustilla on kyllä niin hyvä vainu, että se havaitsee heti, jos joku lapsi ei ole kiltisti.
Folke-tonttu päästää Musti-koiran juoksemaan vapaasti ja se lähteekin innokkaasti tekemään kymmenen talon kierroksen.Jos ei se hauku, on kaikki kunnossa, mutta, jos se haukkuu, on jotakin vialla. Joku lapsi voi kiusata toista tai joku ei syö kiltisti kaurapuuroaan tai vastaavaa. Sellaisessa tapauksessa tontut käyvät katsomassa mistä on kysymys. Jos joku vaikka kiusaa toista, niin se merkitsee, että joululahjoja ei silloin ehkä saakaan, jos ei paranna tapojaan.

No niin, nyt on Musti- koira tutkinut jo yhdeksän taloa ja enää on yksi jäljellä. Montako taloa on silloin yhteensä, kysyy Vihtori-tonttu Folkelta. Tietenkin kymmenen, vastaa Folke, kun samalla kuuluu Musti-koiran ininää, ei niinkään haukkumista. Silloin Folke ja Vihtori juoksevat katsomaan mistä on kyse.
He huomaavat, että talon portailla istuu kaksi lasta Riku ja Lissu. Lissu itkee, mutta Riku lohduttaa häntä. Älä itke, kyllä se Töpöhäntä vielä löytyy. Nyt tontut ymmärtävät, että Lissun kissanpentu Töpöhäntä on kadonnut.
Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen.Tuumivat tontut. Mistä ja miten voisimme löytää Lissun kissanpennun?
 Folke huomaa, että hei meillähän on Musti-koira, joka löytää vaikka neulan heinäsuovasta.Vihtorikin huomaa, että, joo sitähän se inisi, kun halusi tietää mistä on kyse.
Niinpä Folke sanoo nyt Mustille, etsi Töpöhäntä. Musti lähtee nuuhkimaan pitkin peltoja ristiin ja rastiin ja vinksin ja vonksin. Sieltä sun täältä ja täältä sun sieltä se etsii nuuhkien. Hei mihinkäs se nyt menee? Sehän törmää puuhun, kun ei kai huomaa sitä. Todellakin se tuli puun juurelle. Eikö Mustin vainu olekaan enää niin hyvä, kuin ennen.
 
Tontut huutavat Mustia takaisin. Tule tänne tse,tse.Kissanpentu on kai mennyt menojaan.
Mutta Musti ei tullut vaan haukkui puun juurella. Tontut lähtivät hakemaan tottelematonta koiraa. Mutta kuinka ollakaan, kun tulivat puun juurelle, kuulivat he jostain miau,miau. Silloin he huomasivat, että kissanpentu olikin korkealla puun oksalla. Se oli kiivennyt sinne, kun kissathan osaavat kiivetä puuhun. Mutta Töpöhäntä oli vielä niin pieni ja arka, ettei uskaltanut tulla alas.
   Silloin Folke-tontussa heräsi vanhat tarzanin vaistot, sillä hän oli leikkinyt tarzania pikkupoikana 120 vuotta sitten. Folke kiipesi puuhun, kuin tarzan, tai pikemmin, kuin orava. Sitten hän otti tonttulakin päästään ja laittoi kissanpennun siihen.
Hänellä oli pitkä naru taskussaan, joka oli Mustikoiran talutusremmi. Hän sitoi narun tonttulakkiin ja laski kissanpennun turvallisesti alas Vihtorin syliin.
Sitten he lähtivät viemään salaa kissanpentua Lissulle. Salaa sen takia, että joulutonttujen ei ollut lupa näyttäytyä ihmisille. He jättivät Töpöhännän lähelle portaita nurkan taa, josta Musti tönäisi kuonollaan sen kevyesti eteenpäin niin, että Lissu näkisi sen. Ja niin siinä kävi, kun Töpöhäntä sanoi miau Mustin tönäisystä, että Lissu näki taas kissanpentunsa. Riku nappasi sen äkkiä syliinsä ja vei Lissulle, jonka itku vaihtui nyt onnelliseksi nauruksi.
Sen pituinen se.
Huom! Voit myös kuunella sadun tästä

Iltasatu: Mustin menetys

           

Mustin menetys

Olipa kerrankin joulupukin vanhimmat tontut Folke ja Vihtori matkalla juurikin pohjoisesta kohti suloisen suomemme maisemia juuri.

Linnut lauloi ja koirat haukkui ja karavaani kulki eli porovaljakko, tarkemmin sanottuna.

    Tätä porovaljakkoa veti ainoastaan kaksi poroa nimittäin Petteri ja Mutteri, kun kyydissä oli vain kaksi pientä tonttua. Silloin, kun itse joulupukki on liikkeellä, on hänellä valjakossaan ainakin kuusi poroa, sillä pukilla on niin paljon lahjoja kyydissä ,etteivät kaksi poroa, niitä jaksaisi vetää.

   Oho, taisin vähän torkahtaa sanoi Folke-tonttu. Ei ole ihmekään, sanoi Vihtori-tonttu. Sinähän söit, niin täyteen itsesi, että olit pyöreä, kuin jalkapallo ja tulit pyörimällä tähän porovaljakkoon. Minä söin vain puuroa ja massinmunia maidolla, kun sinä otit vielä niitä korvapuusteja. Niin, niitä syötäviä eikä lyötäviä, naureskeli Folke, sillä he olivat juuri vähän aikaa sitten ratkaisseet sen korvapuustiongelman eli niitä voi syödä tai korvapuustin voi myös lyödä korville, jos ei ole ollut kiltti. Korvatillikkaa ei taas voi syödä.

  Tontut jatkoivat matkaansa porovaljakolla ja taakse jäivät pikkuhiljaa Lapin tunturit ja vaarat. Joko nyt vaarat loppuivat, kysyi Folke-tonttu. Kyllä ne nyt loppuivat ne Lapin vaarat, mutta nyt onkin edessä toisenlaiset vaarat, sanoi Vihtori-tonttu. Ja niitä on paljon enemmän,kyllähän sinun pitäisi tietää, kun olemme niin monta kertaa kiertäneet Suomen nientä.

Nientä ja nientä ja kärpässientä.Mistä minä voin kaikkea muistaa. Sitäpaitsi minulla taitaa olla jonkinlainen mustin menetys, sanoi Folke. Olen siitä niin surullinen.

Tarkoitit kai muistin menetys, sanoi Vihtori ei, kun mustin intti Folke.

Voi, voi sinua höppänää, vaikka olet minua niin paljon nuorempi.

Minä olen jo 153 vuotta ja sinä vasta 140,sanoi Vihtori.

  No jos olet todellakin niin ulkona, kuin lumiukko, kerron sinulle vähän vaaroista, joita saattaa olla edessämme, sanoi Vihtori.

 

   Ensinnäkin liikenteen vaarat.Mäet, mutkat ja risteykset. Ruuhkat, liukkaus  ja ohitukset. Kylmä sää ja musta jää.

Niitä pitää varoa. Toisin, kuin Lapin vaaroja, jotka ovat korkeita lumihuippuja, jossa pitää varoa vain laskemasta suksilla puuhun.

Niin ja sittenhän on vielä esimerkiksi hirvivaara-kylttejä tien reunassa, vaikka ei niistä mitään vaaraa ole, jatkoi Folke.

   Eihän niistä sinällään mitään vaaraa ole, sanoi Vihtori, nehän ovat kilttejä eläimiä,mutta, kun ne voivat tupsahtaa metsästä yhtäkkiä auton eteen. Silloin voi loukkaantua sekä autonkuljettaja, että hirvi.

  

Onneksi meillä on kuitenkin porovaljakko eikä se voi törmätä hirveen. Nehän ovat lajitovereita ja kysyvät vain toisiltaan kuulumisia silloin, kun kohtaavat. Tähän tapaan: terve, moro, mitäpä poro? No eipä tässä juuri hirveempää.

 Folke jatkoi, että sittenhän on porovaljakoille omat vaaransa nämä sudet ja karhut, joista ei ihme kyllä ole liikennevaroituksia.

   Silloin viimeksi, kun olimme näillä metsämailla ja huolia vailla, porot vauhkoontuivat ja metsästä syöksyi eteemme karhu. Se jatkoi, kuitenkin matkaansa, kun koirani rupesi räksyttämään sille ja juoksi sen perässä metsään.Sen koommin en ole sitä nähnyt.

 Niinkös siinä kävikin tuumasi Vihtori.

    Näin siinä kävi tuumasi Folke-tonttu ja itseasiassa olemme nyt niin lähellä sen karhunpesää, että se näkyy tuolla vähän matkan päässä. Näetkö? Kyllä, kun katson kiikareilla, sanoi Vihtori. Siellähän näkyy joku karvaturri ovan suussa.

Hei nyt se haukkuu. Se ei ole karhu. Nyt tuli toinen karvaturri.Se murahtaa. Se on karhu.Se menee näköjään takaisin nukkumaan.Mutta koira juoksee meitä kohti iloisena. Hei sehän on Musti tse,tse. Nyt Folke ilahtuu. Hei sehän on minun oma Mustikoirani. Se on ystävystynyt karhun kanssa ja asunut vuoden sen pesässä.

Nyt Musti hyppää Folken syliin ja matka jatkuu onnellisesti, kun Folke sai takaisin menetetyn Mustinsa eikä muistinsa, kuten Vihtori väitti.

Sen pituinen se
Huom! Voit kuunnella sadun tästä

Iltasatu :Korvapuustia ja - tillikkaa

 Korvapuustia ja- tillikkaa

Olipa kerran eli kerranpa oli joulutontut Folke ja Vihtori. He olivat matkustaneet läpi yön porovaljakolla tutkailemaan ovatko Suomen lapset kilttejä. He olivat siis matkustaneet pikemmin, kuin ajaneet, sillä he olivat nukkuneet, kun porovaljakko kulki eteenpäin aivan itsestään.Porot tunsivat kyllä reitin. Ainakin siihen asti ,kun Folke ja Vihtori rupesivat keksimään omia joskus vähän omituisiakin reittejään.
Herätys, sanoi Vihtori-tonttu Folkelle.
 
Olemme saapuneet ensimmäiseen etappiin eli Poroparkkiin. Nyt on aika syödä aamiaista. Okei minä haluan ainakin niitä Poroparkin puhalillia sanoi unenpöpperöinen Folke.
Tarkoitit kai lihapullia sanoi Vihtori. Niin juuri, niitä puh..ei, kun siis lihapullia, sanoi Folke. Vihtori sanoi, että lihapullia muka heti aamusta, kyllä minä olen sitä mieltä ,että sinä tarvitsisit nyt oikein kunnon korvapuustin, tuhahti Vihtori.
Mitä pahaa minä olen muka tehnyt, että ansaitsisin korvapuustin ihmetteli Folke-tonttu.
Sinä ymmärsit nyt väärin, sanoi Vihtori-tonttu. En tarkoittanut nyt sellaista korvapuustia, jonka joulupukin muori antoi sinulle, kun näpistit yhden pullan ennenkuin muori antoi siihen lupaa. Eli hän läpsäisi sinua vähän korville.
Niin muistan sen, kun hän oli juuri leiponut korvapuusteja, jotka tuoksuivat hyvältä enkä malttanut mieltäni vaan näpistin siitä pelliltä yhden korvapuustin, mutta sainkin sitten toisenlaisen korvapuustin.Eikö olekin hassua, että sama sana voi tarkoittaa sekä mukavaa, että ikävää?

Mutta sekaannustaen välttämiseksi kannattaa välillä, kuten tässä tapauksessa käyttää korvapuustista sitä toista nimitystä sanoi Vihtori-tonttu. Mikäs se on, kysyi Folke-tonttu.
Se on tietenkin korvatillikka, sanoi Vihtori-tonttu.
Onkos se sitä syötävää korvapuustia, kysyi Folke. Ei, kun se on se lyötävä korvapuusti. Toisin sanoen korvatillikka.
Asia selvisi, mutta nyt alkoi tontuilla jo tulla kiire aamupalalle. Folke sanoi, että nyt kyllä tahdon jo viimeinkin sen vastaleivotun korvapuustin aamupalaksi ja palanpainikkeeksi tillikan maitoa. Tarkoitit kai tilkan maitoa,etkä tillikan sanoi Vihtori. Niin juuri korvatillikan ja tilkan maitoa. Mitäs sinä nyt höpäjät, etkö ole vieläkään kunnolla herännyt, kun sanat menevät vieläkin sekaisin, sanoi Vihtori. Muista nyt mitä tilaat siellä Poroparkin baarissa. Kyllä, kyllä. Mennään jo aamiaiselle.

Sivumennen sanottuna Poroparkki on sellainen paikka, joka on vähän ennen Lappia, kun mennään etelästä pohjoiseen, mutta vähän jälkeen Lapin, jos mennään pohjoisesta etelään.Se ei ole enää Rovaniemeä, mutta kaukana Kokkolasta ja sen tietävät vain porot ja tontut sekä sauna-että joulupukin tontut sekä keijukaiset ja muutamat ihmistontut.
Siellä on kauppa, josta voi ostaa kaikenlaista tavaraa, kuten poroille tiukuja,valjaita ja vankkureita ja tontuille erilaisia esineitä.
Siellä on myöskin baari, jossa porot saavat jäkälää syödäkseen ja tontut taas tonttujen ruokaa.
Tuokaa jo ruokaa huokaa Folke ja Vihtori pöydässään, sillä asiakkaita oli niin paljon, että piti hetken odottaa.

Vihdoin baarin emäntä Aslakka Näkkärijärvi tuo tontuille mahtavat annokset. Siinä on toki korvapuusteja, mutta on myös terveellistä, puuroa, massinmunia, maitoa ja muita.
Tontut alkavat syömään innolla ja syövät mahansa täyteen.Nyt voidaan vihdoinkin jatkaa matkaa tuumaa Vihtori. Niin lähtevät tontut kohti tuntemattomia seikkailuja porovaljakollaan. Matka on mukavaa ja tasaista ja poronkellon soivat, kuin tuutulaulua, niin, että tontut melkeinpä nukahtavat siellä vällyjen alla. Sen pituinen se.
Huom! Voit myös kuunnella sadun tästä

Iltasatu: Folke ja Vihtori revontulien lumoissa

Folke ja Vihtori revontulien lumoissa

Olipa kerran eli kerranpa oli kaukana, kaukana Korvatunturilla kaksi joulupukin tonttua nimeltään Folke ja Vihtori.

Heidän kiireellisin aikansa oli tietenkin lähempänä joulua, kun piti valmistaa kovalla kiireellä lasten toivomia joululahjoja pukin konttiin. Silloin, kun jouluun on vielä pitkä aika, tahtoo tontuilla tulla vähän aika pitkäksi eikä aina jaksa tonttuillakaan eli hassutella.

   
Yksi mukava tehtävä on tontuilla kuitenkin silloin, kun pääsevät ajelemaan joulupukin porolla ympäri Suomen ja tutkailemaan ovatko lapset kilttejä. Monta jännittävää retkeä on Folkella ja Vihtorilla jo takana, sillä onhan heillä ikääkin jo toistasataa vuotta. Juuri nytkin he ovat lähdössä tutkimusmatkalle makoisalle, sillä matkaevääksi he ovat saaneet joulupukin muorilta karkkeja, mutta pääasiassa xylitolikarkkeja, sillä hammaspeikko ei saa yllättää varsinkaan tällaisella reissulla.

 No niin, kun matkatavarat on pakattu eli xylitolikarkit, näkkileivät, reikäleivät, maitopullot, juustot, makkarat ja muut sekä lämpimät vaatteet, turkit, huovat, villasukat, raappahousut ja vilttitossut voi matka alkaa ympäri Suomen.

Folke ja Vihtori vilkuttavat joulupukille ja joulupukin muorille, kun porovaljako pinkaisee matkaan.

On jo alkuilta ja pikkulasten nukkumaanmenoaika.

Folke ja Vihtori istuvat reessä lämpimissä huovissaan ja innoissaan uudesta matkasta.

He tuijottavat taivaalle ja havaitsevat, että onpas taivas tänään erityisen kaunis.Se johtuu siitä, että taivaalla on revontulet.

Folke kysyy Vihtorilta, että mistä nuo revontulet syntyvät, kun minä tunnen vain ketturepolaisen, joka ei kyllä moiseen taideteokseen pystyisi.

Vihtori sano, että taivaalla kiitää sellainen tulikettu, jolla on erivärisiä soihtuja hännässään. Niillä se sitten maalailee taivaankantta. Sillä on pilven päällä erivärisiä maalipurkkeja, joihin hän käy kastamassa aina välillä häntäänsä ja sipaisee taivaalla aina uudenvärisen vananan. Tulikettu osaa nimittäin lentää, sillä se on syntynyt taivaanrannanmaalariksi, jolla on tuo lentämisen taito. Näin ainakin väittävät Kyöpelinvuoren tähtitieteilijät. Heilläkin on tosin asiasta vain uskomus. Parempaa selitystä ei kuitenkaan ole keksitty ja jostakinhan niiden revontulien täytyy sinne syntyä.

  
Tässä vaiheessa Vihtori huomaa, että Folke on jo nukahtanut.

Nyt Vihtorikin asettu pitkäkseen ja jää vain ihailemaan kaunista taivasta.

Revontulien lisäksi hän näkee myös lukemattomat tähdet ja alkaa laskea niitä...otava on eräs tähtikuvio. Siinä on seitsemän tähteä, vai näenkö oikein. Yksi, kaksi, kolme, neljä, kuusi eikun viisi, kuusi vai laskinko jo tuon yhden, kuusi, seitsem...ja sitten Vihtorikin nukahtaa...porot jatkavat kulkuaan, sille ne kyllä tuntevat reitin.

Sen pituinen se....  Huom! Voit myös kuunnella sadun tästä